Kuva 553. Katkaisuun joutuvat ruuvin päät
Etuikkuna vasemmalta kiinnittymässä paikalleen. Kyseiset ruuvit, tähän koneeseen suunnitellut, loppuivat. Ei ole koko maassa. Mutta onneksi oli toisia, kaksi senttiä pidempiä, muuten samanlaisia. Ainoa haitta oli, että piti ruuvata muttereita noin kaksi senttiä pidemmälle kiinnityksen aikana. Tulee samanlaisiksi kuin edellisetkin. Ja mietittiin sitä ruuvien kantojen sisäpuolista maalausta Ral -harmaaksi. Saattanee olla, että jätetään tällaisiksi. Ei ole tietoa, olivatko maalatut silloin ehkä viimeisen ison peruskorjauksen aikana, mutta näytti siltä, että ei. Joten taidamme jättää maalaamatta, vaikka lupasin aiemmin niin, että maalataan. Nuo kuvan ruuvit menettivät ylimääräiset pätkänsä viimeisiksi.
Kuva 554. Oikean moottorin takaa.
Siipi ja pellit kiinni, piiloon jää. Ja samanlaiseksi kuin palvelusaikana. Toimintakuntoisena. Nyt ei toimintakuntoinen, mutta ulkoasu lähes samanlainen.
Kuva 555. Kari ja kone.
Viimeinen kiinnitetty ikkuna tuossa kulmassa ulkoapäin. Listat ovat kaikki oikeilla paikoillaan kiinnitettyinä. Jos olen rehellinen, kone on kasattu ja tehty aivan (lähes) samanlaiseksi kuin 1940 –luvulla. Mutta täytynee tunnustaa, kaksi poikkeavuutta on! Koneessa on kaksi pop-niittiä! Paikoissa, joihin ilman suurta koneen purkua ei niittiä voisi vaihtaa – tai ruuvia - pois saa, mutta ruuvien kiinnittäminen olisi mahdotonta ilman isoa urakkaa! Siksi pitkällisen neuvottelun jälkeen päätimme, että kaksi pop -niittiä saa olla. Niitit ovat ilmestyneet ilmeisesti 1950 –luvulla koneeseen. Eivät näkyvillä, mutta radiolaitteiden kanssa tekemisissä ovat. En kerro tarkemmin, mutta rehellinen olin! Olkoot, piiloon jäävät. Mutta vain kaksi! Aika hyvin ollaan saatu tehtyä! Mielestäni. Pop –niititön kone! Jos jotain häiritsee, vaihdetaan! Jos huomaatte sitten joskus?
Kuva 556. Koneen kummitus ulkona.
Tämä koneen kummitus on juuri tullut sisätöistä. Ahtaat paikat – siksi varmaan tuo Cro Magnon –ihmistä muistuttava asento? Hypyn jäljeltä ollaan. Ette tiedä suurta helpotuksen tunnetta, kun olemme tässä vaiheessa menossa. Tuntui aika toivottomalta, kun aloitettiin. Tai ei toivottomalta, kun ei tiedetty oikein mitä oli edessä? On tässä sen verran paljon työtä ollut. 3 -kympin tuntipalkalla olisi rikastuttu aika paljon! Mutta helpotus on suuri, kone on tässä vaiheessa – mitään ei ole särjetty – kohta valmis. Ja kyllä on kannattanut. Omaan päivätyöhön verrattuna on ollut aivan erilaista – sitä tasapainottavaa työtä. Mielenkiintoista – jos ei olisi ollut – olisi loppunut jo alkumetreillä. Mutta jaksetaan ja jaksetaan – toivottavasti loppuun asti.
Kuva 557. Tällaiseksi jäi.
Nyt alkaa huomaamaan talven tulon selvästi. Työkalut ovat kylmiä, hengitys huuruaa välillä, mutta lämmin kahvi on yhtä hyvää kuin aina! Jääkaappi ei enää ole päällä. Uskomatonta, mutta täällä työskentely on ollut helppoa. Tekivät, ilmeisesti Hannu Valtonen ja jotkut muut hyvän päätöksen, kun päättivät tekopaikaksi tämän missä nyt ollaan. Ja konekin on saatu niin valmiiksi, että hieman raittiimmallakin ilmalla voi tehdä töitä hyvin. Isot on tehty – pieniä viritellään.
Täällä on Blenheimin hyvä olla yli talven. Joku kysyi itseltäni, eikö kone mene pahaksi talven aikana, kun ei ole sisätiloissa? Enpä usko, koska tämä kone on historiansa aikana ollut koko ajan huonommassa säilössä, noin 65 vuotta! Miksi se nyt muutamassa kuukaudessa kuivassa paikassa suojassa sateilta ja auringolta menisi rikki? Oli vain oma mielipiteeni, mutta kai se ehkä näin on? Pahimmat kohdat ovat suojamaalatut tai käsitellyt –aineilla vielä!
Kuva 558. Ja tällaiseksi.
Tuossa tuo nokkaluukku kiinninnäisenä, mistä äsken – siitä katkenneesta kadonneesta kahvasta – kirjoitin. En malta olla ihailematta edelleenkään Blenheimin muotoja ja alumiinipeltien väritystä! Tuo nokkaosa muuten on hauskan näköinen ”patti” sivusta katsoen. Huomasin – tai kiinnitin huomioni – vasta äsken siihen. Sivusta katsoen ohjaamon takalaidasta eteenpäin silhuetti eroaa rungon suoruudesta jonkin verran. Pullistuu alaspäin. Pommiluukkujen etulaidasta runko on suora aika kauaksi perään päin. Kuin tulitikku, ohjaamo on rikkipää. Mutta hieno tulitikku, ainutlaatuinen – ja ainoa!
Kuva 559. Lentokonevarikon siipiosasto.
Siivet jäänevät näihin asentoihin talven ajaksi. Puuttuvat siivekkeet kiinnitetään – ehkä keväällä. Osia on vielä tehtävänä maailmalla, niitä kiinnikkeitä. Siipipukit, kuvassa näkyvät, ovat ajaneet asiansa erittäin hyvin. Vielä työtä aiheuttaa tuo seuraavassa kuvassa 560 näkyvä lamppuviritelmä, laskeutumisvalonheitin. Se pitää saada viritettyä paikalleen paikkoin. Ja tehtyä se lamppu! Ensin.
Kuva 560. Laskeutumisvalo siivestä – tai puuttuva
Tähän koloon tulee heitin, tai molemmat lamput, heittimet – kaksihan niitä oli. Tarpeellisia. Katselin – tai paremminkin kuuntelin -joku aika sitten, kun outo ääni-ilmiö teki läpilaskun. Ei näkynyt valoja! Mutta epäilin ensin, että lamput ovat palaneet? Ilmeisesti ei, mutta aika heikoilla valoilla varustettu kone lähestyi kenttää ja sinne hävisi pimeyteen taivaalle. Sakot olisivat tulleet jos lentävät olisi sattuneet paikalle – ja saaneet kiinni. Vain tulivanat näkyivät taivaalla. Aika mennyt ei palaa – eikä ne aikansa valonheitinautot kiitotien laitaan osoittamaan, missä ollaan ja mihin pitää tulla laskuun. Nyt ei taideta tarvita enää niitäkään lamppuautoja – aikansa hyödyllisiä ja suuria keksintöjä? Ja siellä Tuohimäessäkin saadaan olla rauhassa – valoheitinvalolta kentältä.
Muuten, ei edes lintupaistia saatu tänäkään syksynä! Jäi ampumatta, taas. Kone vei voiton tällä kertaa. Kyllä kannatti! Lintupaisti olisi ollut hyvää! Mutta niin on konekin komea. Yksi asia vaivaa. Takkia ei huutanut kukaan! Itselleni ei sovi. Mitä tehdään? Yllätyspalkintokin odottaa vielä huutajaansa ja ottajaansa. Mutta vielä jos nopeasti soitatte museolle ja ”huudatte”, ensimmäinen taitaa saada! Ja yllätyspalkinnon myös. Mirja, Tarja, Paavo, Ulla tms.- luuri käteen!
Palataan.
