Kuva 782. Kaari ja sen tekijä, kone.
Taisi olla Uttilaisten asfalttia, jota lingotaan taivasta kohden? Millähän koneella lennettäisiin tännekin Tikkakoskelle tai Luonetille, jos ei olisi noita koneita – ja miehiä ajamaan niitä? Niistä miehistä, jotka pitävät kentät toimintakuntoisena kelillä kuin kelillä ja aika ihmeellisiin aikoihin, ei juuri puhuta. Mutta ilman heitä ei lennettäisikään. Sama monessa muussa asiassa. Mekaanikot kuuluivat usein tähän samaan ryhmään. Ilman heitäkään ei lennettäisi – ja ei ilman lentäjiäkään. Kyllä tuo ilmailu kuin moni muukin työ on eri ammattiryhmien kiinteää yhteistyötä. Kaikki mahdollistavat toistensa toiminnan ja kun yksi lenkki ontuu, ontuu usein koko ”järjestelmä”. Monessakin asiassa.
Se vanha vitsi lentäjästä kuvaa myös hyvin asiaa. Lentäjä oli laskeutumassa ties monettako kertaa samalle lentokentälle pimeässä ja halusi ilmoittautua tutulle tornille ja pyytää selvitystä ja lupaa saada laskeutua. Halusi myös vähän kiusata tornia ja aloitti: arvaa kuka? Tornissa oli samanlainen vääräleuka, sammutti heti valot kentältä ja sanoi takaisin: arvaa missä?
Kuva 783. Blenheim - iso osa sitä.
Kone odottaa kelin lämpenemistä, sitten puhdistetaan, suojan liepeitä pitää kiinnitellä uudelleen, ”vuotavat”, valitettavasti, vähän, mutta pienellä fiksauksella saadaan kuntoon. Sitten on ympäristö suojattava. Ettei likaannu – tai maalaannu. Koneen perusteellinen puhdistus – ei peltikaton puhdistusaineella, vaan tinnerillä. Ja ei kun maalaamaan. Toivottavasti kevät on suhteellisen vähäsateinen ja muutenkin otollinen tämän helmen loppufiksaukselle. Tosin pari kunnon sadetta a) puhdistaa ilman ja b) herättää luonnon! Kaikki periaatteessa on kunnossa.
Joitakin pieniä osia vielä on tulematta ”virityspajasta” tai oikomosta. Kiinnitys tulemisen jälkeen ja maalia pintaan. Kuulostaa helpohkolta, mutta mitenkähän on todellisuudessa? Tiedä häntä, mutta kuukauden – puolentoista – kahden päästä ehkä oltanee viisaampia? Kuvassa 781 edessä vanhat tämän koneen pleksit lähdössä talteen - varastoon. Kaksi vähän rikki, muut ehjinä – ja kaikki lähes läpinäkymättöminä. Miltähän kone olisi näyttänyt, jos olisi tehty vain ”muistomerkkikuntoon”? Mitähän tarkoittaneekaan?
Kuva 784. Veljekset kuin ilvekset.
Työn alla vasemman siiven tyveen tai juureen tulossa ”kiipeämisteline” – liukueste siihen siiven juureen. Jotta miehistö pääsi sisään koneeseen liukastumatta. Tosin ei ihan 100 varma ollut aikanaankaan tuo liukuestematto, jotain aikansa tervapahvia – vai mitähän olikaan? Mutta asiansa ajoi. Olikohan muuten laitettu Englannissa erilainen ”matto” aikanaan – tai käytetty erilaista mattoa kuin Suomessa, 1930 -luvun lopulla? Koska ilmasto oli hieman erilainen saarivaltakunnassa kuin täällä. Ei tainnut olla silloinkaan lunta ja pakkasta Englannissa? Tuli vain mieleeni. Lumen ja jään vuoksi ehkä enemmän tervepahvia – tai sitten ei? Tosin kuulin juuri uutisista, että Englannissa on nyt parasta aikaa satanut paljon lunta poikkeuksellisesti!
Kuva 785. Entinen matto ja uusi tuleva matto.
Onneksi nuo vanhat tervapahvit – vai mitä olivatkaan – ovat tallella. Muotti saatiin alkuperäisistä ja siihen siiven tyveen laitimmaisen niittirivin ehkä vähän päällekin osittain on tarkoitus laittaa. Liimalla tullee kiinni, mutta vasta maalauksen jälkeen, jotta ei olisi liukas tuo miehistön koneeseen marssimispolku. Tai sama kai tuo nyt on onko liukas vai ei? Eipä taida tämä kone seuraavan valmistumisen jälkeen joutua kiipeämisen uhriksi ainakaan usein tai seisomaan raittiissa ulkoilmassa ainakaan pitkää aikaa. Loppuelämänsä kai katon alla? Mutta on tämä sen ansainnutkin. Vanhat pahvit olivat niin hyvässä kunnossa, että mallit saatiin – ja tarkat.
Kuva 786. Matto paikallaan hahmollaan.
Siihen se tulenevi? Patti vielä tuolla keskellä näkyvissä, mutta häviää varmasti lopullisen kiinnittämisen aikoihin. Patti ei ole siiven alumiinissa vaan päällisessä. Ja tuo päällinen liimattanee lopullisen maalauksen päälle. Siivessä tuolla maton alla ja vähän laajemminkin on sellaisia siiven suuntaan olevia puurimoja vahvikkeena juuri kävelyä varten. Olivat noin metrin mittaisia ja noin 5 – 10 sentin jaolla – eli aika paljon. Niiden avulla on jäykistetty alumiinipeltiä, jotta kestää kävellä päällään. Niitä oli tuosta takalaidasta eteen saakka. Tai sinne asti, kun siiven etulaita alkaa taipumaan alaspäin. Siihen loppuivat. Jossakin aiemmassa pommiluukkukuvassa saattoivat olla näkyvissäkin – ne puurimat. Olikin varmasti kuvassa, jossa oli pommiluukun topparit. Luukut pysyivät auki niiden avulla lastattaessa konetta terveisillä.
Kuva 787. Taulu -kuva.
Minulle on jäänyt ainakin kaksi epäselvää asiaa (?)! Tai jos rehellisiä ollaan, niin lukematon määrä muitakin asioita – ei kerrota muille - mutta yksi niistä on käynnistys. Olen toivottavasti saamassa varmistuksen asiaan miten tapahtui? Mutta sitä ennen jahkailin jossakin kirjoituksessa miten käynnistettiin. Tuossa mittaritaulukuvassa oikeassa laidassa on kaksi nappia, ja oli ilmeisesti koneissa 161 – 170. Nimi on käynnistinpainonapit. Muissa koneissa BL –koneissa tekstin mukaan on kahva ohjaajan istuimen vasemmalla puolella. Tarkoittaakohan sitä, että sieltä startattiin ja sitten sieltä moottorin takaa laskutelinekuilusta ryypytettiin? Saa nähdä – itseänikin kiinnostaa moinen ja voipi olla, että kohta tiedän tarkalleen, kerron sitten miten. Jos selviää. Ja tarkkasilmäiset ainakin huomaavat, että jokin suuntalaite puuttuu tuosta kuvasta, jos verrataan BL 200:sen mittaritauluun. Oikealta ylhäältä. Tuosta ”tyhjästä” kulmasta, missä on selvä tyhjä tila jollakin mittarille.
Taisi olla muuten jossain ohjekirjassakin neuvot, miten tuli toimia käynnistettäessä konetta? En ole siitäkään ihan varma muistanko oikein, mutta tutulta tuntuisivat nuo mahdolliset ohjeetkin.
Toinen arvailujen varainen asia on se konekiväärikuomun katossa sisäpuolella ollut astelevy ja tornin aukossa tornin katosta keskeltä roikkunut kaareva ”kapistus”. Käytetty ehkä sodan jälkeen koneissa ja siellä kuvun katossahan oli se astelevy. Olisiko ollut suuntimo -antennin kanssa tekemistä – naimisissa keskenään? Sekin asia on kohta liipasimella, kunhan tapaan henkilön, joka on käyttänyt kyseistä ”masiinaa” – töissään.
Kuva 788 . Säätötaulu.
Kuvan taulu on vielä alkutekijöissään kiinni takarungon vasemmalla seinällä. Tämän kautta on antennikelaa käytetty, eli sitä riippuantennia laskettu ja vedetty sisään, käsi ja vilkkulamppuja hoidettu, kohtilentoon ja sokkolaskuun ehkä jotain vaikutettu, kk -ampujalle valoa annettu ja muita merkkivaloja väläytelty – rungon pohjassa ja katolla ulkopuolella konetta. Ja onpa siinä ”pistoke” tuossa keskellä alhaalla lämpöpuvullekin. Eli kun ilmeisesti korkealla on oltu tai matalalla pakkasella, niin vastuslangat ovat antaneet jonnekin lämpöä. Radistille. Tuo ”tötterö” tai tappi keskellä alhaalla. Parannellaan tätäkin laitetta kunhan ehditään.
Kuva 789. Päivän urakkaa.
Noihin seinässä oleviin tyhjiin reikiin tehtiin täytettä. Nehän olivat niitä ulkoseinääylöskiipeämistä -helpottavatjalansijat. Joita pitkin kk –ampuja, kuski ja koupailot menivät työpaikoilleen koneeseen. Yläkautta rungon päältä. Kattoluukuista sisään. Tuota lattiaa tuosta superloonin alta joudutaan vielä vähän korjaamaan. Oli mennyt vanha alkuperäinen vähän rikki eli haljennut. Ei oltu huomattu, mutta nyt huomattiin. Uutta vaneria siihenkin on viritettävä. Siksi superloni lattialla. Ja maalattava.
Muuten lattia alkaa olla kunnossa. Tehty on - kestänyt kiitos useiden ”tukien” siellä vanerin alla. Katseltiin, kun irrotettiin sitä vanhaa rikki ollutta vanerinpalaa, niin oli aika ja säänvaihtelut tehneet tehtävänsä. Kostuminen ja kuivuminen olivat olleet suurimmat viholliset sille vanerin kappaleelle. Olivat saumojen liimat antaneet periksi. Eikä ihme kun miettii niitä olosuhteita, joissa tämä kone ollut. 65 vuotta ulkoilma- tai kylmäsäilytystä. Aikansa kesti. Reilusti sen ajan minkä pitikin. Hajonnut vasta kauan palvelusajan jälkeen.
Kuva 790. Ruosteinen työkalu ja työ.
